Venettä kipparoiva mies on sukelluskalastaja ja hän etsii turskaa. Sukelluskalastuksessa sukelletaan henkeä pidättäen, ilman minkäänlaisia paineilmalaitteita kaloja harppuunalla metsästäen. Laji on Suomessa melko pieni, mutta harrastajat ovat erittäin antautuneita lajilleen ja pärjäävät hyvin kansainvälisissäkin kilpailuissa. Lajia voisi kuvailla tehottomammaksi mahdolliseksi kalastustavaksi; ilmaa hengittävä ihminen vierailee hyvin lyhyitä hetkiä kalojen valtakunnassa 

Turskan saalistus tällä kalastustavalla vaatii erikoisen yhdistelmän sekä suorittajan kyvyissä, että varusteissa. Sukeltajan on kyettävä pidättämään hengitystään ja uida räpylöillä potkien noin parinkymmenen metrin syvyyden pimeässä syleilyssä sijaitsevalle kivelle… ja takaisin. Koska vesi syvyyksissä on kylmää vuoden ympäri, on sukeltajalla oltava päällään kylmyydeltä eristävä puku. Tämä puku kelluttaa, joten sukeltajan on sonnustauduttava noin kuuden kilon lyijyvyöhön. Suomen vedet ovat suurimman osan vuotta sen verran sameita, että pohjalla on miltei aina pimeää. Löytääkseen kivelle on kalastajan merkittävä kivi poijulla. Seuraamalla valkoista poijunarua fikkarin avulla sukeltaja viimein löytää kivelle ja sen alla mahdollisesti lymyävän turskan luokse. Tällainen kalastus vaatii hengenpidätyskykyjen lisäksi keskittymistä ja kanttia antaa painovoiman viedä kalastaja meren pohjan pimeyteen

Oikean kiven löytäminen loputtomalta tuntuvalta merenpohjalta on oma haasteensa. Kiven on mieluiten oltava moreenipohjalla, eli kivikkoisella pohjalla. Silloin se ei yleensä ole uponnut pohjasedimenttiin, vaan seisoo muiden kivien päällä irti pohjasta ja sen alla voi olla turskan mentäviä onkaloita. Tällaisia kiviä viistokaiulla hakiessani asetan kaiun näyttämään noin 50m molemmin puolin venettä ja ajan 2-5 solmua kelistä ja pohjatyypistä riippuen. Minulle on myös tärkeää saada samaan näkymään yksityiskohtainen merikortti, sekä alaspäin näyttävä kaikuluotain, siltä varalta, että ajan suoraan apajakiven yli. Tämä onnistuu hyvin juuri markkinoille tulleen Raymarine Element 12 HV karttaplotteri/kaikuluotaimen avulla. Haen kiviä n. 16-25m syvyysalueelta. Parhaat alueet ovat löytyneet syvien (40-100m) rotkojen reunoilta. Potentiaalisen kiven löydyttyä elektroniikan avulla, se käydään tarkistamassa ja uimassa ympäri koloja etsien. Tästä kaikesta voikin kuvitella juuri minkälaisen tehon tämä kalastus saavuttaa. Päiväkausien kaiutukset ja jokaisen kiven tarkistaminen vapaasukeltaen on todella työlästä. Kaikuluotaimen lukemisen taitoa se toki kartuttaa, sillä haluan minimoida turhat sukellukset sedimenttiin uponneille kiville joiden alle ei ole koloja eikä kaloja.

Parhaat kivet ovat useimmiten noin henkilöauton kokoisia, mutta huikeita 8m korkeita talonkokoisia järkäleitäkin on löytynyt. Turskakiven löydyttyä pitää tehdä noin puolentoista minuutin kestävä sukellus, jonka aikana harppuuna pitää ujuttaa kiven alle ja kala on valaistava lampulla. Tämä vaatii usein käsien tai eturuumiin könyämisen kiven alle; toki varoen, ettei mikään jää jumiin. Lopulta on ammuttava tappava laukaus kalan päähän. Näin kala ei kärsi eikä tappele kiven alla, vaan se voidaan ronkkia kiven alta ja viedä pintaan odottamaan rooliaan herkullisen illallisen päähenkilönä.

On varmasti selvää, että sukelluskalastusuraa ei aloiteta kaikkein vaikeimmista, vaativimmista ja vaarallisimmista olosuhteista syvyyksien pimeydessä, vaan kirkkaissa aurinkoisissa rantavesissä. Siellä uivat lahnat hauet ja ahvenet. Turskan kalastus harppuunalla on käytännössä täysin mahdotonta ilman teknisiä apuvälineitä kuten viistokaikua ja tarkkaa GPSää. Sukelluskalastajana ja urheilijana olen onneni kukkuloilla kun nämä ovat nyt saavutettavissa ja niin kehittyneitä, että ne sallivat minun laajentaa lajiani poisauringosta ja valosta aina merten pimeisiin pohjiin asti. Siellä kalojen kanssa lymyilevät minun urheilulliset tavoitteet ja kehitysaskeleet.