Perinnepurjehduskurssi vei veneilyn juurille – Limisaumojen lumo

Porvoon saaristossa järjestetyllä kurssilla tutustuttiin veneisiin, joilla on purjehdittu näillä vesillä sukupolvien ajan. Kolmipäivinen kokonaisuus avasi monelle ensikosketuksen limisaumarakenteisten perinnepursien maailmaan.

Hamari, Porvoo. 

Lauantaiaamuna Lönnforsin telakalle on kerääntynyt moninainen joukko purjehtijoita. Koleahkosta säästä huolimatta tunnelma on odottava ja innostunut. Joku tarkistaa vielä viimeisen kerran reppunsa sisällön varmistaakseen, että kaikki tarvittavat henkilökohtaiset varusteet ovat mukana. Toinen etsii pelastusliiviään tavarakasasta, ja kolmas tutkii suurella mielenkiinnolla vanhaa puuvenettä, joka lepää pukeille nostettuna rannassa.

Pian kurssilaiset ja ohjaajat kokoontuvat Milla Jokisaaren ympärille aamuiseen käskynjakoon. Sen jälkeen siirrytään veneisiin ja aloitetaan kurssin käytännön osuus: teoriaosuus käytiin läpi jo edellisenä päivänä.

– Kuka muistaa puolet eilisestä teoriasta? Jokisaari kysyy.

Useimmat nostavat kätensä, virnistellen toisilleen.

– Entä 75 prosenttia? Jokisaari jatkaa.

Muutama käsi nousee varovaisemmin.

– Entä kuka muistaa kaiken, mitä kävimme läpi? 

Hetken hiljaisuuden jälkeen yksi käsi kohoaa päättäväisesti ilmaan. Hymy kiertää osallistujien kasvoilla, itsevarmuutta selvästi arvostetaan, ainakin huumorimielessä.

Kirjaoppineisuudesta on epäilemättä hyötyä purjehduksessakin, mutta seuraavan kahden päivän aikana selviää, miten teoria taipuu käytännöksi, kun köydet kiristyvät ja pärskivä meri pyrkii pienen veneen avotilaan.

Milla Jokisaari on Hamarin Purjehtijoiden kommodori. Seura on tullut tunnetuksi siitä, että se kulkee omia väyliään. Sillä ei ole omaa kotisatamaa, jäykät perinteet loistavat poissaolollaan ja uusien purjehtijoiden kynnys lähteä mukaan pidetään kiitettävän matalalla.

Matalalla kynnyksellä

Milla Jokisaari on pursiseura Hamarin Purjehtijoiden kommodori. 

Monella tapaa Hamarin Purjehtijat kulkee omia väyliään. Viisi vuotta sitten perustettu seura pärjää ilman kotisatamaa ja retkisaaria, eikä se juuri perusta jäykistä seremonioista. Samalla se lienee yksi Suomen matalakynnyksisimmistä veneilyseuroista.

– Haluamme, että mahdollisimman moni pääsee nauttimaan veneilystä. Myös aloittelijat ovat lämpimästi tervetulleita mukaan. Jäsenemme auttavat ja neuvovat mielellään, kertoo Jokisaari, joka itsekin löysi veneilyn vasta aikuisiällä.

Vaikka seuran jäsenillä on myös muovi- ja moottoriveneitä, puuveneet ovat keskeisessä roolissa. Ei liene sattumaa, että juuri tällainen seura on perustettu Porvoon edustalla sijaitsevaan Hamariin. Itä-Uusimaa, erityisesti Porvoo ja Loviisa, on historiallisesti yksi Suomen rannikon vahvimmista venealueista Pohjanmaan, Saaristomeren ja Ahvenanmaan rinnalla. Vuonna 2022 Hamarin Purjehtijat valittiin Vuoden seuraksi Suomessa.

Perinnepursikurssi on Hamarin Purjehtijoiden ja Itä-Uudenmaan Talonpoikaisveneyhdistyksen yhteishanke, jonka tavoitteena on tehdä tutuksi perinnepursien ominaisuuksia, historiaa ja käyttöä. Lisäksi tarkoitus on opettaa liikkumista pienellä avonaisella purrella vaihtelevissa meriolosuhteissa. Kurssi järjestetään Museoviraston tuella, ja se liittyy pohjoismaisen limisaumarakentamisen valintaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.  

Paluu juurille

On aika siirtyä veneisiin. Kuten arvata saattaa, ensialkuun intoa on enemmän kuin tarkkuutta. Purjeita nostetaan ja lasketaan ja kahvelipuomeilla sohitaan sinne tänne. Pienimuotoinen alkukaaos laantuu kuitenkin pian, eikä ensiapupakkausta tarvitse kaivaa esiin.

Laiturilla tilannetta seuraavat Teemu Mykkänen ja Minna Sihvonen. Heillä on aikomuksena hankkia oma puuvene, ja ovat tulleet kurssille oppimaan lisää.

– Minnan suvussa on ollut puuveneveistäjiä, joten tämä on samalla eräänlainen paluu juurille, Mykkänen kertoo.   

Veneily ja saaristossa liikkuminen ovat parille entuudestaan tuttuja, sillä he ovat aiemmin tehneet päiväretkiä pääkaupunkiseudun saaristossa pienellä köliveneellä. 

– Kiinnostaa kokea, miten pienellä perinneveneellä purjehtiminen eroaa modernimmasta veneilystä, Mykkänen jatkaa. 

Kurssille osallistuu 14 henkeä, ja käytössä on kuusi venettä. Tällä tavalla jokaiseen veneeseen muodostuu kolmen tai neljän hengen miehistö, kun mukaan lasketaan myös aluksen kippari. 

Myös vesillä on oikean puoleinen liikenne. Taustalla purjehtivat Nessie, Hanna ja Joosep.

Monipuoliset tehtävät, vaihtelevat roolit ja sopiva määrä miehistöä tekevät oppimisesta sujuvaa. Jokaiselle riittää tekemistä, mutta myös tilaisuus seurata ja sisäistää. Ja tietysti nauttia purjehduksen riemusta. 

Kolmipäiväinen kurssi huipentuu purjehdusretkeen Porvoon saaristossa sijaitsevalle Mäntysaarelle. Perillä nautitaan yhteinen leiriateria, jaetaan päivän kokemuksia ja leiriydytään teltoissa. Kurssille osallistuu sekä ensikertalaisia että hieman kokeneempia veneilijöitä. Keskustelunaiheista ei liene pulaa iltanuotiolla. 

Kaikesta päätellen perinnepurjehdus kiinnostaa, sillä kurssi myytiin nopeasti loppuun. Myös suhteellisen edullinen, noin 200 euron osallistumismaksu on varmasti osaltaan lisännyt houkuttelevuutta. Harvoin pääsee näin kattavasti tutustumaan perinnepurjehdukseen, ja vieläpä kokeneiden perinnepurjehtijoiden ja puuveneveistäjien opastuksella aidossa saaristoympäristössä. 

Monenlaisia pursia

Ensimmäinen puolituntinen vesillä kuluu veneisiin tutustumiseen. Kurssilaiset hakevat paikkojaan, harjoittelevat köysien käsittelyä ja kuulostelevat, miten vene reagoi kevyessä tuulessa. Sitten, kun rytmi löytyy, veneet asettuvat eskaaderiin ja lipuvat peräkkäin ulos Hamarin edustan salmesta. 

Etäältä katsottuna kulkue näyttää somalta. Jokaisella veneellä on omanlaisensa rikaus, ja purjeiden muodot ja sävyt piirtävät jo kaukaa niistä kullekin oman tunnistettavan identiteetin.

Lähempi tarkastelu vahvistaa, että myös veneiden rungoissa ja rakenteissa on yllättävänkin suuria eroja. Yhdessä varalaidat ovat muihin veneisiin verrattuna matalammat, toisessa kohoaa kaksi mastoa ja kolmas taas vaikuttaa lähes uudelta. Veneitä yhdistää lähinnä se, että kaikissa on masto, pinnalla ohjattava ruori ja limisaumarakenne. 

Uusi kohtaa vanhan. Vasemmalla Hanna vuodelta 1994, oikealla Ruth vuodelta 1936 ja keskellä 2020-luvun alussa rakennettu Nessie, jonka runko on epoksikäsiteltyä okumévaneria.

– Kurssin aikana pyrimme myös tuomaan esiin perinnepursien monimuotoisuutta, kertoo puuveneveistäjä Mats Vuorenjuuri, joka on yksi kurssin vetäjistä.

Hänen mukaansa eri pursityypeissä voi olla huomattaviakin eroja, jotka eivät ole syntyneet sattumalta. Pursien käyttötarkoitus ja -alue ovat historiallisesti muovanneet niiden runkomuotoa ja ominaisuuksia. 

– Runkomuotojen ja rikityyppien käytön yhteydet tuovat perinnepurjehdukseen syvyyttä ja ymmärrystä, joka ulottuu pelkkää veneen purjehtimista pidemmälle, Vuorenjuuri jatkaa.

Vuorenjuuri toimii kipparina itse rakentamassaan Ness Yawlissa, Nessieksi ristityssä veneessä, jonka rakentamisessa hän yhdisti perinteisen muotokielen moderneihin menetelmiin. Runko on rakennettu okumevanerista, joka on käsitelty molemmin puolin epoksilla sekä UV-suojalakalla. Veneen piirustukset ovat edesmenneen Iain Oughtredin käsialaa.

Kurssin vanhin vene on puolestaan vuonna 1936 valmistunut luotsikuljetusvene Ruth, jonka jykevä olemus kertoo ajastaan ja tehtävästään. Modernin Nessien ja perinteikkään Ruthin väliin mahtuu monipuolinen joukko veneitä: kahvelirikattu Hanna vuodelta 1994, Kuggomissa rakennettu verkkovene Joosep (1989), replikana toteutettu Fortuna (1990) sekä Nessien tavoin Oughtredin suunnittelema ja vaneri-epoksirakenteeseen perustuva Tärnan (2004).

Kurssin käytännön osuuden ensimmäistä päivää leimasivat heikot tuulet. Vaikka mantereella satoi, pysyivät sekä varusteet että miehistöt kuivina veneissä.

Taustalla pursien etenemistä seurataan tukialus Tritonilta käsin. Triton, vanha viittavene, on jykevä jässikkä, jonka pelkkä läsnäolo rauhoittaa pienissä perinnepursissa istuvia kurssilaisia. Tritonin kyytiin pääsee helposti ja nopeasti, jos jotakin sattuisi menemään vinoon.

Mantereen ylle kerääntyy raskaita sadepilviä, mutta saaristoon asti sade ei ulotu – mitä nyt ilmassa leijuu satunnaista tihkua. Miehistöt ja varusteet pysyvät kuivina, ja matka jatkuu hitaasti mutta varmasti harvenevan saariston läpi kohti Mäntysaarta. 

Kipinä syttyy

Sunnuntai valkenee puuskaisena. Aamun kipparikokouksessa katseet kääntyvät säätietoihin tavallista tarkemmin, sillä myöhemmin povataan ukkostakin. On sanomattakin selvä, että turhia riskejä ei oteta.

Pikaisen neuvonpidon jälkeen lähtöä päätetään aikaistaa tunnilla. Teltat pakataan, alue siivotaan ja miehistöt hakeutuvat veneisiinsä. 

Menomatkalla Mäntysaareen tuuli oli ajoittain niin kevyt, että veneet lähinnä lilluivat eteenpäin. Paluumatka sen sijaan etenee vauhdikkaasti. Kelin ja aikaistetun lähdön ansiosta Porvoonjoen suiston suojaan saavutaan nopeasti, joten aikaa jää vielä pienelle lisäretkelle. Kurssilaiset pysähtyvät Kråkössä tutustumaan alueen veneenveistoperinteeseen: ohjelmassa on vierailu paikallisessa veneenrakentajainmuseossa sekä Itä-Uudenmaan perinneveneyhdistyksen venehallissa.

Kurssin kuvauksessa luvattiin vaihtelevia olosuhteita, ja juuri sellaisia kahden päivän aikana saatiin. Kotimatkan raju kelikään ei ole horjuttanut Teemu Mykkäsen ja Minna Sihvosen päätöstä, puuvene on yhä hankintalistalla.

Vaihtelevat sääolosuhteet eivät lannistaneet, vaan pikemminkin vahvistivat Minna Sihvosen ja Teemu Mykkäsen päätöstä hankkia oma puuvene.

– Suurin yllätys saattoi olla se, kuinka vaivattomasti pienillä perinnepursilla pääsee paikkoihin, joihin monella muulla veneellä ei ole asiaa. Se tuo vapauden tunteen kun voi purjehtia suoraan pieniin lahtiin ilman suurta suunnittelua. Tämän kokemuksen innostamina alamme etsiä meille sopivaa venettä entistäkin tarmokkaammin, Teemu sanoo nostaessaan tavaroita laiturille.

Eivätkä Teemu ja Minna ole ainoita. Kun veneet on tukevasti kiinnitetty laituriin ja varusteet pakattu, moni palaa kurssilta mukanaan paljon enemmän kuin saapui: uusia taitoja, varmuutta ja ehkä kipinä, joka vie perinnepursien pariin vielä monta kertaa uudelleen.

• Teksti ja kuvat: Fredrik Eriksson